Kirkko 2010-luvulle

Mielipidekirjoitus, julkaistu Viikko Pohjois-Karjala -lehdessä 28.10.2010.

Evankelis-luterilaisesta kirkosta on eronnut tässä kuussa 40000 suivaantunutta kansalaista. Se on yhtä paljon kuin koko viime vuonna yhteensä. Toki 99 % seurakuntalaisista on jättänyt kaikesta kohusta huolimatta eroamatta kirkosta. Sekin lienee jonkinlainen kannanotto. Silti eroaalto on hirvittävä.

Kirkossa on aktiivisia kansanliikkeitä, jotka ovat ilman muuta rikkaus, ja osaavia työntekijöitä, jotka tekevät työtään täydestä sydämestä. Näiden aktiivisten ryhmien hyväntahtoinen touhuilu tahtoo kuitenkin välillä etäännyttää tärkeimmän maksajan, tapakristityn riviseurakuntalaisen. Kirkko on ajanut marginaaliin paitsi erilaiset vähemmistöryhmät myös jäsenistönsä enemmistön.

Jo päätöksentekojärjestelmä pyrkii minimoimaan tavallisen seurakuntalaisen sananvallan. Kirkossa on vain kaksi kansanvaalia: kirkkoherranvaali ja seurakuntavaalit. Tärkeimmät vallankäyttäjät, esimerkiksi piispat ja kirkolliskokouksen, valitsee pari tuhatta seurakunta-aktiivia. Asioista päättää siis pieni ja hurskas sisäpiiri, jonka suhde vähemmän hurskaisiin kansalaisiin on ohut. Vallalla on asenne, että kirkkoon saa mielellään tulla, mutta vain jos jättää ensin syntielämän ja tekee parannuksen. Eihän silloin kukaan itselleen rehellinen voi kirkkoon astua, ei edes äänestämään.

Kirkossa tarvitaan asennemuutosta. 2010-luvun todellisuus on otettava todesta, ei pelkästään ihmisen seksuaalisuutta koskevissa asioissa vaan ihmiselämän asioissa muutenkin. Kaikki jäsenet on huomioitava samanarvoisina, jokaisessa olevaa hyvyyttä rohkaisten ja raviten.

Kirkko on hyvä taho lisäämään yhteisöllisyyttä yhteiskunnassa, mutta silloin kirkon täytyy myös itse avautua yhteiskunnalle. Esimerkiksi kirkkorakennuksia voitaisiin käyttää enemmän yhteistyössä järjestöjen kanssa arvioimatta, mikä on kyllin hengellistä. Ei mikään toiminta ole hengetöntä.

Uusien toimintamuotojen rinnalla on vaalittava ikiaikaisia perinteitä. Liittyminen sukupolvien ketjuun on ainakin minulle suurin syy kuulua kirkkoon. Taloudellisesti kirkko ei kuitenkaan kestä kovin monta tällaista eroaaltoa. Viimeistään nyt meidän kirkon päättäjien on ymmärrettävä, että vanhan säilyttämisen lisäksi tarvitaan myös uudistuksia, nyt. Ylihuomenna on myöhäistä.

Hermanni Riikonen
hiippakuntavaltuutettu
Joensuu

Me saamme kasvaa

Ammattikoulun matematiikan opettajana saa olla varsinainen tuhattaituri. On kyettävä kehittämään opiskelijoiden osaamista, osattava selittää mitä varten heidän pitää mitäkin oppia, pitää yllä mielenkiintoa ja halua yrittää ynnä muuta. Tärkein asia kuitenkin on yhteinen kaikille nuorten parissa työskenteleville aikuisille. Se on kasvun tukeminen. Lyhyemmin sanottuna kasvatus.

Kasvatus ajatellaan usein toimenpiteeksi, jolla lapsiraakileesta tehdään kypsä aikuinen. Tästä juuri on kysymys. Kypsä aikuinen on paljosta velkaa hyvälle kasvatukselle. Tunteeko kukaan muuten yhtäkään kypsää aikuista? Siis täysin valmista, huomenna jo ylikypsää? Jos ollaan ihan rehellisiä, kyseessä on pelkkä saavuttamaton ideaali. Kasvu ja kypsyminen jatkuvat läpi elämän.

Opiskelen työn ohessa aikuiskasvatusta Itä-Suomen yliopistossa. Aikuiskasvatus on ihana sana. Se pakottaa miettimään uudelleen käsitteen "kasvatus" ikävää sisältöä. Aikuisiakin kasvatetaan, mutta ei sillä tavalla kuin lapsia on perinteisesti kasvatettu. Aikuista ei kasvata kukaan superaikuinen vaan tasavertaiset kumppanit, arkipäivän kokemukset ja oma itse. Aikuinen ei ole kasvatustoiminnan kohde, aikuinen on aktiivinen kasvaja. (Sitä itse asiassa lapsikin on, näin sivuhuomautuksena.)

Kasvun mahdollisuudet riippuvat suuresti sosiaalisesta pääomasta, joka yksinkertaisesti sanoen on linkkejä ihmisten välillä. Mitä enemmän ja erilaisempia ihmisiä tuntee, sitä enemmän omistaa sosiaalista pääomaa. Sosiaalisen pääoman merkitys on jo pitkään tunnustettu, niin ihmisen hyvinvoinnille kuin talouskasvullekin. Itsellinen sulkeutuneisuus ei kannata yksilölle saati yhteiskunnille.

Kun etsitään sosiaalisen pääoman keitaita Suomesta, niin yksi aivan ehdoton on evankelis-luterilainen kirkko. Miten erilaisia ihmisiä kirkko kokoaakaan yhteen! Ainakin periaatteessa. Seurakuntien todellisuus on kuitenkin harmittavan usein toisenlainen. Olen muun muassa ollut nuortenillassa, jossa kirkon oppeja kriittisesti pohtinut poika sai nuorisotyöntekijältä tylyn ojennuksen: "Jos oot tota mieltä, niin mitä sä täällä sitten teet?" Tätä viestiä monet meistä aktiiviseurakuntalaisista hiljaa välitämme. Tai sitten olemme kerta kaikkiaan liian hämmentyneitä, että kykenisimme suhtautumaan luontevasti transsukupuolisiin, mielenterveyskuntoutujiin, Markku Suokonautioon, vammaisiin, filosofeihin, kasvissyöjiin tai biseksuaaleihin. Rikkaus, josta pitäisi iloita, marginalisoidaan tai peräti kielletään.

Kirkossa on puhuttu siirtymisestä henkilöseurakuntiin: että seurakunta ei määrittyisi asuinpaikan mukaan vaan sen saisi valita itse. En kannata ajatusta. Yhteiskunta ei tarvitse enää samanmielisiä vähemmistöjä vaan erimielisiä enemmistöjä. Kun henkilöiden erimielisyydet pienissä yhteisöissä rakentavasti täydentävät toisiaan, syntyy jotakin suurempaa kuin osien summa. Erimielisten samanmielisten yhteisöjen keskusteluyhteys onkin sitten paljon suuremman työn takana.

Siis sosiaalista pääomaa seurakuntiin. Ja sitä kautta kasvua meille kaikille väärässä oleville.

Nukkuvien puolesta

Ajankohtaisen kakkosen viime tiistain homokeskustelu on vihastuttanut kirkon jäseniä niin, että kirkosta eroamistilastoissa on selvä 15000 entisen jäsenen piikki. Erityiseksi kirkosta eroamisen syyksi on mainittu Päivi Räsänen. Arkkipiispa ja kirkkohallitus ovat jo ennättäneet tähdentämään, että Päivi Räsänen ei edusta kirkon näkemyksiä vaan kirkossa ajatellaan asiasta monella eri tavalla. Päivi Räsänen itse tosin on mielestään "samoilla linjoilla" kuin kirkko. Suoraselkäistä heikomman puolelle asettumista kirkoltaan odottavat seurakuntalaiset ovat syystäkin suutuksissa.

Laajoissa kyselytutkimuksissa enemmistö kansalaisista suhtautuu hyväksyvästi samaa sukupuolta olevien pariskuntien oikeuksiin. Kirkonkin jäsenistä vain pieni ääriryhmä on samoilla linjoilla kuin Räsäsen edustama Kansanlähetys-liike. Syvällisimmin kirkossa teologiaan ovat perehtyneet papit, ja heistä suurimmalle osalle ainut ongelma samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaamisen esteenä on, että kirkko ei virallisesti tunnusta tällaisia parisuhteita. Jos siunaamiskaava olisi, he voisivat hyvällä omallatunnolla siunata sitä pyytävät. Moni siunaa jo nyt.

Kirkon uudistumisen todellisena esteenä olemme me aktiiviset maallikot, eritoten kirkolliskokous, jonka 109 jäsenestä maallikoita on tällä hetkellä 66. Nämä paikat täyttyvät Räsäsen hengenheimolaisilla, jotka äänestävät seurakuntavaaleissa, ovat hurskaan kristityn maineessa, puuhailevat mielellään seurakunnassa ja ovat vähän tekemisissä riviseurakuntalaisten kanssa, saati seurakunnan ulkopuolisen todellisuuden kanssa. Tällaiset henkilöt saavat paljon ääniä niin seurakuntavaaleissa kuin kirkolliskokousedustajien vaalissa, jossa äänioikeutettuja ovat seurakuntavaaleissa menestyneet ehdokkaat. Kirkolliskokoukseen siis seulotaan maallikkoedustajat tällaisen kaksivaiheisen vaalin kautta, ja vaalien välissä on 2½ vuotta, niin ettei meidän seurakuntavaaliehdokkaiden tarvitse kertoa äänestäjillemme mitään siitä, minkälaista ehdokasta aiomme äänestää kirkolliskokoukseen. Tämän hämärän prosessin ansiosta esimerkiksi Kansanlähetys saa suhteettoman suuren edustuksen kirkolliskokoukseen.

Kirkon vanhoillisuus näkyy myös siinä, millaisia piispoja valitaan. Tampereen hiippakunta on Kansanlähetyksen keskusaluetta, joten ei ollut yllätys, että äänioikeutetut valitsivat piispakseen vanhoillisen Matti Revon, joka homoillassa myötäili Räsästä niinkuin työnantajaa myötäillään. Tämä on varmasti monelle ollut pisara, joka katkaisi kamelin selän.

Olen itse eronnut kirkosta kerran. Tämä tapahtui keväällä 2006, kun piispainkokous totesi, ettei pysty sanomaan rekisteröidyistä parisuhteista juuta eikä jaata vaan pitää valita työryhmä pariksi vuodeksi selvittämään asiaa. Siihen asti pidin piispoja viisaina ja elämää ymmärtävinä vanhoina miehinä (sittemmin joukkoon on liittynyt - kiitos Herran - elämää ymmärtävä keski-ikäinen nainen). Luottamukseni kirkkoon romahti, kun tajusin, että piispoista vain muutama ymmärtää ihmisen seksuaalisuutta riittävästi voidakseen julkisesti puolustaa homoseksuaalien oikeutta parisuhteeseen.

Liityin takaisin saman vuoden joulukuussa. Ironista on, että juuri siinä välissä oli seurakuntavaalit, ja asuin tuolloin Tampereen hiippakunnassa, niin että olisin voinut välillisesti vaikuttaa muun muassa Tampereen piispanvaaliin, mikäli olisin malttanut pysyä kirkon jäsenenä. Onneksi arkkipiispan vaalissa laajakatseisempi ehdokas tuli täpärästi valituksi, sillä vastaehdokas Miikka Ruokanen voisi homokielteisillä lausunnoillaan tässä tilanteessa kasvattaa kirkosta eroamisbuumia entisestään.

Viime päivinä eronneet ovat kuitenkin edelleen äänioikeutettuja, sillä seurakuntavaalien äänestysluettelot on vahvistettu eikä niihin saa kirkkolain nojalla tehdä enää muutoksia. Tätä mahdollisuutta ei kannata jättää käyttämättä!

Meidän, jotka olemme vielä kirkon sisällä, tulee tehdä työtä sen puolesta, että eronneet kokisivat tulevaisuudessa kirkon paluun arvoiseksi.

Päivitys 17.10.2010: Kirkkohallitus on tänään päättänyt poistaa äänestysluetteloista niiden vahvistamisen jälkeen eronneet jäsenet. On erittäin kyseenalaista, onko kirkkohallituksella tähän valtuuksia ja onko menettely ylipäätään laillinen. Äänioikeutettuja ovat 16 vuotta täyttäneet kirkon jäsenet ja jäsenyyden perusteena käytetään päivämäärää 15.8.2010. Jos tämä haluttaisiin nyt vaihtaa, pitäisi ainakin normaalin oikeustajun mukaan huomioida myös sen jälkeen kirkkoon liittyneet eikä vain eronneita.

Kokoukset: määrää vai laatua?

Kansalaisjärjestöissä ja julkisissa luottamustehtävissä saa tottua istumaan kokouksissa. Kokous on hieno keksintö. Se tuo ihmiset yhteen yhteisten asioiden äärelle ja antaa mahdollisuuden päteä omilla ajatuksillaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kokouksilla on rakenne. Ne alkavat joskus ja päättyvät joskus ja ovat jossakin paikassa, niiden kulku voi olla etukäteen suunniteltu tai ainakin kulkua ohjataan jotakin tavoitetta kohti. Mitä enemmän on valmistelua ja ohjausta, sitä tuloksellisempi kokous on; siis sitä paremmin kokous saavuttaa tavoitteensa.

Olen tavannut lukuisia ihmisiä, jotka ovat kokouksissa "pain in the ass" eli tuottavat kipua istumalihaksiin. Tällaiset ihmiset käyttävät varsin paljon kokousaikaa ääneen ajattelemiseen siinä toivossa, että heidän ajatuksensa veisivät kokousta kohti tavoitetta. Tokihan ne vievät, jos tavoitteeseen pääsemiseksi on käytävä kaikilla sivupoluilla toteamassa, että ne eivät johda mihinkään. Voi toki olla, että puheripulin seasta löytyy helmi. Hygieenistä kuitenkin olisi, että puhuja tarjoaisi helmen valmiiksi puhdistettuna.

En tunne henkilöä, joka saa mielestään istua liian harvoin kokouksissa. Määrän sijaan on panostettava laatuun. En pitäisi ollenkaan pahana, jos järjestöt ynnä muut kokousten järjestäjät laatisivat kokouksiaan varten laatukäsikirjan, jonka avulla kokouksista voisi tehdä luovempia, mielenkiintoisempia, sujuvampia, tasa-arvoisempia ja - tuloksellisempia.

Laatua parantaa huomattavasti asioiden hyvä valmistelu. Taustatietoja kannattaa kerätä etukäteen päätöksenteon pohjustukseksi ja sen varmistukseksi, että kaikki ymmärtävät mistä ollaan puhumassa. Kokouksen alustava aikataulutus ehkäisisi kokouksen venymisen tai asioiden lykkääntymisen seuraavaan kokoukseen. Oma merkityksensä on myös sillä, että kokouksen alku on rento ja luo ilmapiirin, jossa osanottajat eivät koe toisiaan vihollisiksi, joita vastaan pitää hyökätä tai puolustautua.

Hyvä tekninen keino kokouslaadun parantamiseen on esimerkiksi ideointi lumipallomenetelmällä. Se mahdollistaa usean henkilön puhumisen yhtä aikaa ja säästää siis kokousminuutteja. Ensin käsiteltävää asiaa pohditaan parin kanssa, sitten pohdinnan tulokset jaetaan pienryhmissä ja lopuksi tehdään yhteinen synteesi pienryhmien ideoista. Parikeskustelussa ihminen on yleensä huomaavaisempi muita kohtaan kuin isossa porukassa ja keskeneräisiäkin ajatuksia on helpompi jakaa.

Aika on hitaasti uusiutuva luonnonvara ja sen kestävä käyttö tulee koko ajan tärkeämmäksi. En aio käyttää sanoja laatuaika ja tehokkuus, mutta hyvä ajankäyttö tekee elämän monella tapaa mielekkäämmäksi. Myös yhteisen ajan.